Tämä on CESIfon yhteenkokoaman taloustieteellisen neuvonantajaryhmän (European Economic Advisory group) ensimmäinen vuosikertomus. Ryhmässä on taloustieteilijöitä useista Euroopan maista ja tavoitteena on analysoida ja ehdottaa toimia poliittisen päätöksenteon ja uudistusten tueksi. Vuosittain raportissa nostetaan esiin keskeisiä talouspoliittisia kysymyksiä.
Vuosikertomuksessa on 7 osaa, joista jokainen käsittelee jotain euroalueen poliittista avainkysymystä. Tässä vuoden 2002 raportissa tarkastellaan kuluvan vuoden kasvunäkymiä, euron ulkoista arvoa, sopivaa finanssi- ja rahapolitiikan yhdistelmää, jäsenvaltioiden hinta- ja inflaatioeroja, pitkän aikavälin kasvutekijöitä ja kasvun esteitä, hyvinvointivaltion uudistamista työllisyyttä tukevalla tavalla, sekä yhteisen maatalouspolitiikan uudistamista.
Ensimmäinen luku tarkastelee Euroopan talousnäkymiä painottaen jonkin verran niitä maita, jotka ottivat euron käyttöön aikavälillä 2001-2002. Pohjana on laaja lähdeaineisto mukaanlukien Ifon kyselytutkimus.
BKT:n kasvuvauhdiksi arvioidaan 1,6% vuonna 2001 ja 1,3% vuonna 2002. Syyskuun 11. päivän tapahtumista johtuen nämä kasvuarviot jäävät jälkeen paitsi aiemmista ennusteista niin myös useimpien jäsenvaltioiden omista arvioista - viimeksi mainittuja voi tosin vääristää ylöspäin tarve yrittää täyttää valtiontalouden tasapainottamistavoitteet. Molemmat edellä mainitut BKT-luvut ovat myös yhden prosenttiyksikön alhaisemmat kuin potentiaalisen tuotannon kasvu. Euroopan odotettu kasvuvauhti ylittää Yhdysvaltojen vastaavan vuonna 2001, ja molemmilla talousalueilla toipumisen odotetaan pääsevän kunnolla vauhtiin vuoden 2002 aikana. Toisin kuin Yhdysvalloissa Euroopassa ei (kokonaisuutena ottaen) odoteta notkahdusta neljännesvuosittaisessa BKT:ssa, vaikka muutamat jäsentaloudet ovatkin taantumassa.
Hidas kasvu heijastuu kuitenkin vuonna 2002 työttömyyslukuihin siten, että työttömyys kasvaa 0,25% vuoden 2001 alimpaan tasoon verrattuna. Inflaatiovauhti puolestaan laskee 0,75% euroalueella.
Toinen luku tarkastelee tekijöitä, jotka ovat vaikuttaneet euron vaihtokurssin heikkouteen suhteessa jeniin ja dollariin aina euron lanseeraamisesta (vuosi 1999) lähtien. Luvussa painotetaan perusrahan kysynnässä tapahtunutta dramaattista pudotusta ja sen vaikutuksia euroon. Perusrahan kysynnän laskun arvellaan johtuneen "mustan pörssin" rahan paosta euromaiden sisällä ja toisaalta Saksan markkojen paluusta Itä-Euroopasta ja muista maista. Koska EKP tasapainotti perusrahan kysynnän laskun muuttamalla laajan raha-aggregaatin M3:n rakennetta koskematta sen kokoon tai myöskään korkotasoon, vaikutukset valuuttakurssiin olivat samanlaiset kuin samankokoisella sterilisoidulla interventiolla. Aina lokakuuhun 2001 asti jatkunut kysynnän lasku pudotti perusrahan kysyntää noin 90 miljardia euroa trendiin verrattuna, mikä määrällisesti riittää selittämään euron heikkouden.
Makrotaloudelliset tekijät ovat lisäksi vaikuttaneet euron heikkouteen, jonka voi ajatella johtuvan myös dollarin vahvasta asemasta 1990-luvun loppupuolella. Dollarin vahvistumista ajoi alunperin voimakas investointi- ja kulutuskysyntä, jotka johtuivat uskosta Yhdysvaltojen etulyöntiasemaan talouskasvussa ja tuottavuudessa. Sen jälkeen kun epäilyt tämän etulyöntiaseman säilymisestä heräsivät vuoden 2000 loppupuolella, euron heikkeneminen pysähtyi. Kurssi pysyi kuitenkin alhaisena heijastaen epäilyjä Euroopan kyvystä ylläpitää kasvuaan ilman Yhdysvaltojen vetoapua. Tähän ajanjaksoon osuu myös yllämainittujen rahan kysynnän muutosten mahdollinen voimistuminen.
Luku 3 keskittyy tarkastelemaan, miten finanssi- ja rahapolitiikkaa tulisi harjoittaa, kun kansainvälinen suhdannekehitys on hidasta ja euro on heikko. Perinteisesti maiden hallituksilla on finanssipolitiikan tasapainottamiseen (stabilisoimiseen) keskipitkän aikavälin suunnitelmat, jotka tähtäävät budjettialijäämän vähentämiseen. EU:n komissio haluaa ylläpitää tätä kehitystä ja on todennut, että EKP:n pitäisi koronalennuksillaan tukea tavoitetta. Toisaalta euroalueen korot ovat jo alemmalla tasolla kuin hintojen ja tuotannon kehityksen pohjalta olisi ennustettavissa. Myös korko- ja valuuttakursseihin pohjautuva indikaattori osoittaa rahapolitiikan löystyneen huomattavasti vuonna 2001. On siis olemassa vaara, ettei tahtoa toimimiseen löydy.
Kansallisten finanssipolitiikan vakauttamissuunnitelmien taustalla olevassa kasvu- ja vakaussopimuksessa on myös heikkouksia. Erityinen ongelma on, että vaikka BKT-arvioiden yhteydessä esitetään keinot alijäämän vähentämiseen, nämä keinot eivät ole ehdollisia arvioille. Jos BKT osoittautuu odotettua pienemmäksi, myös alijäämät paisuvat, mikä voi johtaa toimiin, jotka pahentavat alijäämää. Lisäksi kansalliset viranomaiset voivat julkistaa epärealistisia BKT-arvioita osoittaakseen, että alijäämät ovat vähenemässä, vaikka mihinkään reaalisiin toimiin ei olekaan ryhdytty.
Luvussa 3 toivovaankin, että vakauttamisssuunnitelmilta vaadittaisiin selväsanaisemmin ehdollisuutta ja että BKT-arvioissa pyrittäisiin realistisuuteen. Jos näihin tuloksiin päästään, niin sisäänrakennettujen vakauttamistekijöiden voi antaa luottavaisin mielin toimia; samanaikaisesti voi myös toteuttaa "itsensäpalauttavia" toimia, kuten nopeuttaa veronalennusaikatauluja.
Vaikka uudistuksia ei ole syytä jäädä odottamaan edes taantuman varjolla, alijäämien voidaan sallia kasvavan Euroopassa tämänhetkisen suhdannealamäen johdosta paitsi niissä maissa, joissa vakauttamispyrkimykset ovat olleet heikoimmat ja velka-tulo -suhde on korkein. Viimeksi mainituissakaan maissa alijäämän ei kuitenkaan tarvitse pienentyä tämänhetkisessä suhdannetilanteessa. Toisin kuin Yhdysvaltojen keskuspankilla niin EKP:lla on vielä varaa koronalennuksiin, joihin pitäisi myös ryhtyä pian.
Lisäksi on ehkä syytä laatia (vara)suunnitelma radikaallimman ja yhtenäisemmän poliitikan luomiseksi Euroopassa. Apuna voisi käyttää Saksan vuoden 1967 vakaus- ja kasvusopimuksen harkinnanvaraisia finanssipoliittisia säädöksiä (tai Iso-Britannian lainsäädäntöä ko. ajanjaksolta). Toisena vaihtoehtona (tai tukena edellämainituille) on pohjata suunnittelu rakenteellisesti kehittyneempien kannustimien tarjoamiseen mm. investoinneille ja suuremmalle perhekoolle.
Luvussa 4 käsitellään euron käyttöönoton vaikutuksia hintaeroihin EU:ssa. Lisäksi tarkastellaan euron vaikutusta jäsenmaiden pääomakustannuksiin, jotka voivat selittää pääomien virtausta hitaasti kasvavilta keskusta-alueilta kannattavimmille reuna-alueille.
Vaikka hintaerot ovat pysyneet pieninä ja niiden odotetaan edelleen kapenevan, kun tuottavuus ja työvoimakustannukset konvergoituvat euroalueella, niin hintaerojen ei kuitenkaan odoteta kokonaan häviävän. Eräiden lähteiden mukaan hintaerot olivat Euroopassa 10 vuotta sitten 3-kertaiset Yhdysvaltoihin verrattuna - 1990-luvun lopussa tämä ero oli jo puolittunut.
Valtion velkasitoumusten nimelliskorot ovat konvergoituneet lähes täysin sitten euron lanseerauksen ja käyttöönoton. Tämä osoittaa, että valuuttakurssiepävarmuudesta ja muista syistä johtuva riskipreemio on kadonnut. Koska näiden preemioiden on yleisesti uskottu olleen suurimmat reuna-alueilla, näiden alueiden pitäisi nyt hyötyä pääomien uudelleenallokaatiosta. Seurauksena on, että työn tuottavuuden sekä kansainvälisen kaupan ulkopuolella olevien hyödykkeiden hintojen voi odottaa kasvavan nopeammin kuin ilman euroa. Huomattavat inflaatioerot euromaiden kesken ovat luonnollinen seuraus reaalisesta konvergoitumiskehityksestä, jota ovat edesauttaneet sekä Euroopan yleinen yhdentymiskehitys että erityisesti euro.
Erot suhdannekehityksessä euroalueella ovat herättäneet kysymyksen, olisiko hyvä keino sallia eroja kansallisissa inflaatiovauhdeissa ja tätä kautta vähentää ylikuumenemisriskiä nopeimmin kasvavissa talouksissa. Koska kansalliset inflaatioerot nostavat kotimaisten hyödykkeiden suhteellista hintaa, ne vähentävät vientiä.
Tämän ajattelun ongelmana on, että vain harvat suhdanneshokit edellyttävät reaalisen vaihtokurssin pysyvää vahvistumista. Vaikka korkea inflaatio voikin voimakkaan kotimaisen kysyntäbuumin aikana olla hyödyllinen keino estää kotimaista epätasapainoa, niin hintojen ja palkkojen pitäisi vastaavasti laskea talousbuumin laannuttua. Jäykkyydet, jotka estävät nopeat joustot alaspäin, voivat johtaa suureen työttömyyteen.
Edellyttäen, että inflaatioerot eivät ole liian suuria, niitä ei tarvitse poistaa, jos on olemassa pysyviä eroja tuottavuuden kasvussa tai jos makutottumuksissa tapahtuu ennakoimattomia muutoksia (esimerkiksi jos italialaisen pastan tai ranskalaisen viinin kulutus kasvaa huomattavasti…). Mutta myös näissä tapauksissa tasapainoinflaation yliampuminen on todellinen riski. Inflaatioeroihin täytyy sen sijaan puuttua muissa tapauksissa mukaan lukien, kun kotimainen kysyntäbuumi on seurausta esimerkiksi heikon euron ruokkimasta vientidynamiikasta. Tulevaisuuden kannalta toimet, jotka edesauttavat palkka- ja hintajoustavuutta, ovat avainasemassa euroalueella.
Luku 5 vertaa talouskasvua Euroopassa ja Yhdysvalloissa viime vuosikymmenien aikana. Eurooppa kiri Yhdysvaltojen etumatkaa kiinni 1950- ja -60-luvuilla, mutta tahti hiipui lähes olemattomiin 1970-luvulla, ja 1980- ja 1990-luvuilla Yhdysvallat on taas lisännyt etumatkaansa - ja vieläpä huomattavalla vauhdilla 1990-luvun lopulla. Luvussa tarkastellaan yleisen tuotannontekijävarannon ja sen akkumulaation vaikutuksia painottaen erityisesti informaatioteknologian roolia. Näissä asioissa Pohjoismailla on enemmän yhteistä Yhdysvaltojen kuin Euroopan ydinmaiden kanssa. Analyysi korostaa paitsi teollisuus- ja työmarkkinasääntelyn vaikutuksia Euroopassa niin myös monissa manner-Euroopan maissa esiintyviä puutteita internetyhteyksissä ja -koulutuksessa; jälkimmäisen uskotaan olevan seurausta ko. sektorin riittämättömästä avoimuudesta efektiiviselle kilpailulle.
Luvussa 6 argumentoidaan, että hyvinvointivaltion perinteiset sosiaaliturvaohjelmat ovat keskittyneet paikkaamaan ne tulot, jotka ihmisiltä työttömyyden johdosta jäävät saavuttamatta. Tämä johtaa siihen, että niillä, joilla on mahdollisuus vain matalapalkkatöihin, on kannustin kieltäytyä näistä töistä, koska työttömyyskorvaukset ovat vastaavat tai paremmat. Tämä puolestaan aikaansaa sen, ettei töitä edes tarjota (työpaikkoja ei edes synny). Luvussa 6 tarjotaankin vaihtoehtona mallia, jota jo vaihtelevassa laajuudessa käytetään muutamissa maissa ja jossa verovähennyksillä tuetaan matalapalkkatöissä olevien palkkoja (myös näiden työntekijöiden etuuksia voidaan leikata työttömyyden pitkittyessä). Sitä perinteisten sosiaaliturvaohjelmien yleistä piirrettä, että korkeampia etuuksia tarjotaan vain rajoitetun ajan, pitäisi sen sijaan uudelleenkorostaa.
Luvussa esitetään varsin yksityiskohtainen ohjelma, jonka pitäisi mahdollistaa ilman, että julkisvallalle koituu mitään nettokustannuksia, sekä työssäkäyvien että useimpien työttömien elintason nousu siten, että samalla tuetaan kasvua. Yksinkertaisuudessaan se edellyttää, että sosiaalietuuksien vastineeksi tehdään julkisvallan asettamaa työtä, että niiden työkykyisten ihmisten, jotka eivät ota vastaan työtä, etuuksia leikataan ja että yksityissektorin matalapalkkatöissä oleville maksetaan tukea.
Vimeisessä luvussa eli luvussa 7 uudelleenarvioidaan yhteisen maatalouspolitiikan uudistamista. Brittiläiset BSE- ja suu- ja sorkkatautitapaukset ovat nostaneet esiin modernin tehomaatalouden terveys- ja ympäristökysymykset. Maataloustukia on perinteisesti perusteltu tarjonnan turvaamisella, toimeentulon takaamisella ja, yhä lisääntyvässä määrin, ympäristönäkökohdilla. Luvussa 7 argumentoidaan, että tuotantotuet kannustavat tuotannon tehostamiseen tavalla, joka on haitallista sekä ympäristön että eläinten hyvinvoinnin ja ihmisten terveyden kannalta. Sen sijaan hormoniliha ja geenimanipulointi eivät voi olla sen haitallisempia eurooppalaisten terveydelle kuin ne ovat amerikkalaisten, joten näiden asioiden ei pitäisi olla pääasia Atlantin yli tapahtuvassa kaupassa, vaikka voikin olla tarpeellista säädellä kyseisten menetelmien käyttöä tuotannossa. Yhteinen maatalouspolitiikka vaikuttaa myös kauppaan kehitysmaiden kanssa keskimäärin näiden maiden kannalta epäedullisella tavalla. Tätä ongelmaa voi pahentaa EU:n laajentuminen ja sellaisten maiden -- kuten Puola ja Unkari - mukaantulo, joilla on iso maataloussektori.
EU:n jäsenmaat voivat asettaa standardit eläinten hyvinvoinnille myös unionin minimitasoa korkeammiksi. Tämä voi kuitenkin johtaa tuotannon siirtymiseen alueille, joissa standardit ovat vähemmän vaativia. Parempi käytäntö olisikin määritellä eri standardit ja luoda toimiva (tuote-)merkintäjärjestelmä (tällainen tarvitaan myös hormonilihalle, geenimanipuloiduille tuotteille jne.)
Maataloustuet pitäisi nopeassa aikataulussa muuttaa hintatuista, joilla on haitallisia ympäristövaikutuksia, eksplisiittisesti ympäristöystävällisiksi (mahdollisesti EU:n hallinnoimiksi) ohjelmiksi, jotka myös olisivat yhteensopivia vapaamman kaupankäynnin kanssa.
Report on the European Economy Presentation and ordering information
EEAG European Economic Advisory Group at CESifo Information and current members
Presentation: EEAG Video, 4 min.
Login EEAG members Password forgotten?
RSS