European Economic Advisory Group (EEAG) at CESifo esittää toisen Euroopan taloutta koskevan vuosittaisen raporttinsa. Raportissa käsitellään Euroopan taloudellisen tulevaisuuden kannalta tärkeitä kysymyksiä:
Euroalueelle ennustetaan 1,4 prosentin maltillista kasvua vuodeksi 2003. Tämä kasvuprosentti ei riitä työttömyyden alentamiseen, päinvastoin sen ennakoidaan jopa nousevan 8,5 prosenttiin.
Ennakoivat indikaattorit, kuten yritysilmapiiri, eivät viittaa nopeaan elpymiseen. Tämän ennusteen pohjana on olettamus, että Irakin sota pystytään välttämään, tai mikäli sota kuitenkin syttyy, se jää lyhytaikaiseksi, eikä suurten terrori-iskujen pelko heikennä talouselämän ilmapiiriä. Näiden oletusten pohjalta odotetaan osakemarkkinoiden vakautuvan sekä yrittäjien ja kuluttajien luottamuksen vahvistuvan. Tämä edistäisi maailmantalouden ja Euroopan talouden vähittäistä nousua vuonna 2003. Pitkäaikaisen kansainvälisen konfliktin mahdollisuuden ja maailmantaloudessa vallitsevan rakenteellisen epätasapainon takia ennusteen riskitekijät ovat suuret.
Asiantuntijaryhmä korostaa raporttinsa ensimmäisessä luvussa, että Euroopan keskuspankin on välttämätöntä seurata uskottavalla tavalla selkeästi määriteltyä nimellistä inflaatiotavoitetta. Tässä luvussa selvitetään samalla, millaisiin ongelmiin liian alhainen inflaatiotavoite saattaa johtaa. Suurin ongelma on, että matala inflaatio rajoittaa voimakkaasti mahdollisuutta alentaa reaalipalkkoja ja -hintoja alentamatta myös nimellispalkkoja ja -hintoja. Asiantuntijaryhmä ehdottaa sen vuoksi, että EKP muuttaa strategiaansa ja korottaa implisiittistä inflaatiotavoitetta nykyisestä alle 2 prosentista 2,5 prosenttiin.
Saksalla on tällä hetkellä euromaiden vaikeimmat makrotaloudelliset ongelmat. Työmarkkinoiden perusteelliset rakenneuudistukset ja palkkakustannusten alentaminen suhteessa muihin euroalueen maihin ovat välttämätön askel nykyisen taantuman voittamiseksi.
Finanssipolitiikan päävaikeutena on pitkäjänteisen budjettikurin yhdistäminen lyhytaikaiseen joustavuuteen. Tämä ongelma on erityisen ominainen euroalueelle, koska finanssipolitiikka on jäänyt ainoaksi keinoksi tasoittaa maakohtaisia kysynnän heilahteluja.
Se tosiasia, että eräät EU-maat eivät noudata nykyisiä budjettisääntöjä, ei saa johtaa sääntöjen lakkauttamiseen. Ottaen huomioon, että väestön vanheneminen rasittaa tulevaisuudessa valtiontalouksia, on jatkossakin välttämätöntä pitää kiinni säännöistä, jotka takaavat valtioiden finanssipoliittisen kurin. Samasta syystä olisi epäviisasta korottaa joustorajoja "kultaisen säännön" perusteella, joka antaisi hallituksille mahdollisuuden ottaa lisää velkaa investointeja varten. Käytännössä tuollainen sääntö johtaisi vakaus- ja kasvusopimuksen kiertämiseen esimerkiksi menojen uudelleenmäärittelyn kautta.
Uusimmissa ehdotuksissaan Euroopan komissio pyrkii lisäämään budjettisääntöjen joustavuutta tulkitsemalla vakaus- ja kasvusopimusta uudelleen muuttamatta kuitenkaan Maastrichtin sopimusta. Komission ehdotukset eivät kuitenkaan mene tarpeeksi pitkälle, ja lisäksi ne saattavat olla haitallisia. Niissä lisättäisiin esimerkiksi harkinnanvaraisuutta, mikä vaarantaisi sääntöjen uskottavuuden. Komission ehdotuksiin sisältyy vaara, että kuri höltyy ja jäsenvaltioiden väliset ristiriidat kärjistyvät.
Raportissa korostetaan kuitenkin finanssipoliittisten sääntöjen uudistuksen välttämättömyyttä. Tämä edellyttää Maastrichtin sopimuksen muuttamista. Yksinkertainen ja selkeä uudistus olisi alijäämärajan yksiselitteinen riippuvuus velkaantumisen tasosta: mailla, joiden velkaantumisaste on alhainen (meidän ehdotuksessamme alle 55 prosenttia BKT:stä), saisi olla yli 3 prosentin budjettivaje. Olisi määriteltävä alijäämien ylärajojen porrastus, jonka mukaan alhaisempi velkaantumisaste oikeuttaisi progressiivisesti suurempiin alijäämiin. Tällainen uudistus lisäisi vakauspolitiikan liikkumavaraa laskusuhdanteessa ja kannustaisi valtioita samalla voimakkaasti alentamaan velkaantumisastettaan.
Finanssipoliittisten sääntöjen valvontaprosessin uskottavuutta pitäisi vahvistaa. Yksi mahdollisuus olisi siirtää päätökset liiallisten alijäämien vuoksi määrättävistä sanktioista Ecofin-neuvostolta eli poliittiselta tasolta Euroopan yhteisöjen tuomioistuimelle eli oikeudelliselle tasolle.
Pitkällä aikavälillä on keskusteltava siitä, miten jäsenvaltioiden finanssipoliittisia instituutioita voidaan vahvistaa, niin ettei jäsenvaltioiden finanssipolitiikka ole yhä uudelleen ristiriidassa EU-tason sääntöjen kanssa. Tässä luvussa selvitetään myös mahdollisuutta säätää kansallisia lakeja, joilla asetetaan finanssipolitiikalle tiettyjä vähimmäisvaatimuksia ja uudistetaan finanssipolitiikan kansallista toimintaympäristöä samaan tapaan kuin rahapolitiikassa jo nyt tapahtuu.
Tässä luvussa selvitetään, miksi EU:n toimenpiteitä ja läheisyysperiaatteen käsitettä on tarkistettava itälaajentumisen vuoksi. Edessämme olevien haasteiden vuoksi on välttämätöntä tarkastella perusteellisesti eri hallintotasojen välistä työnjakoa.
EU-tasolle kuuluvia tehtäviä ovat mm. sisämarkkinoiden säilyttäminen ja edistäminen, laaja-alaisten julkisten palvelujen tarjoaminen ja sellaisten toimintojen sääntely, joilla on rajat ylittäviä ulkoisia vaikutuksia. Lähes puolet EU:n talousarviosta on nykyisin omistettu maatalouden tuille ja takuille. Maatalous ja kalastus korostuvat myös sääntelytoimenpiteiden määrässä: 40–50 prosenttia kaikista sääntelytoimenpiteistä koskee niitä. Maatalouteen liittyvät toiminnot eivät kuitenkaan kuulu EU-tason luontaisiin tehtäviin, poikkeuksena ehkä elintarviketurvallisuuden sääntely.
Läheisyysperiaatteen mukainen hajauttaminen lisännee kansallisten toimivaltuuksien välistä kilpailua. Se voi olla hyvä tai huono asia. Verokilpailu voi olla ongelmallista pääoman liikkuvuuden kannalta, koska se voi laskea veroasteita niin alas, etteivät ne riitä edes pääoman käyttämän julkisen infrastruktuurin rahoittamiseen. Yksi mahdollinen ratkaisu tähän ongelmaan on verotuksen yhdenmukaistaminen EU-tasolla. Se saattaisi kuitenkin aiheuttaa voimakkaan houkutuksen kilpailla infrastruktuuripalvelujen tarjoamisessa kansallisella tasolla. Tämä voisi johtaa kyseisten palvelujen ylitarjontaan. Tehokas ratkaisu merkitsisi tällöin sitä, että EU:n täytyisi ulottaa tukien nimenomainen kielto myös epäsuoriin tukiin, kuten infrastruktuurin tarjoamiseen edullisin hinnoin.
Tuotannontekijöiden lisääntyvä liikkuvuus laajentuneessa EU:ssa voisi lisäksi kuormittaa hyvinvointivaltiota. Siirtotyöläisten oikeus sosiaalietuuksiin perustuu periaatteeseen, jonka mukaan heidät otetaan heti täysimääräisesti sosiaalijärjestelmän piiriin. Maahanmuuttajilla on keskimääräistä pienemmät tulot, joten he ovat tyypillisesti julkisten varojen nettosaajia länsieurooppalaisissa hyvinvointivaltioissa. Nettomääräiset tulonsiirrot voisivat johtaa maahanmuuton liialliseen lisääntymiseen ja siten hyvinvointivaltioiden väliseen alaspäin suuntautuvaan kilpailuun (tuhoisaan kilpailuun?), niiden pyrkiessä hillitsemään kouluttamattoman työvoiman maahanmuuttoa. Hyvältä vaihtoehdolta vaikuttaisi sellainen EU-politiikka, jossa maahanmuuttajien integrointia hyvinvointivaltioon hidastettaisiin ja siten heikennettäisiin periaatetta, jonka mukaan he heti kuuluvat sosiaalijärjestelmän piiriin. Maahanmuuttajat osallistuisivat tällöin heti maksuihin perustuvaan sosiaalijärjestelmään mutta saisivat joitakin verovaroilla rahoitettuja sosiaalietuuksia vasta vähitellen – tietyn vähimmäisoleskeluajan jälkeen. Siten vältettäisiin nettomääräiset tulonsiirrot ja sitä kautta vääristävät houkuttimet, jotka lisäävät maahanmuuttoa. Tämä ratkaisu on paljon paremmin sopusoinnussa Rooman sopimusten mukaisten perusvapauksien kanssa kuin määrällisten rajoitusten ja maahanmuuttajien byrokraattisen valinnan yhdistelmä, jota tällä hetkellä harkitaan joissakin EU-maissa.
Nykyisten ja tulevien EU:n jäsenten välisten erojen vuoksi tuleva itälaajentuminen asettaa kyseenalaisiksi myös terveydenhuollon, työelämän ja muiden alojen sosiaaliset standardit. Sosiaalisten standardien ennenaikainen yhdenmukaistaminen voisi huomattavasti hidastaa niiden EU-maiden kehitysprosessia, joissa tulot henkeä kohti ovat alhaisimmat. Standardien yhdenmukaistamisen sijaan prosessia voitaisiin parhaiten edistää antamalla ehdokasmaille heti pääsy nykyisten EU-maiden markkinoille.
Euroopan rahoitusrakenteen uudistuksen tuleva suunta vaikuttaa merkittävästi Euroopan kansalaisiin, muun muassa hintoihin, joita he maksavat rahoitus- ja maksupalveluista, vakuutusten ja sijoitussalkkujen hajautusmahdollisuuksiin sekä EU:n alueen rahoituslaitosten luotettavuuteen.
Tämänhetkisissä menettelytavoissa on kolme ongelmaa:
Tämänhetkisen "virallisen" mielipiteen mukaan tilanne ei ole huolestuttava, koska eurooppalaiset pankit ja rahoitusmarkkinat ovat vielä segmentoituneita ja tässä tilanteessa tarvitaan vain sääntelyelinten ja viranomaisten tiiviimpää yhteistyötä. Nykyinen verkkainen ja itsetyytyväinen menettely rahoitusrakenteen uudistamisessa saattaa osoittautua haitalliseksi, koska se puolustaa uudistusten ja toimenpiteiden hidasta etenemistä eikä yhdentymisen esteitä saada näin poistetuksi. Tämä saattaa lopulta vaarantaa vakauden.
Kunnianhimoisempi lähestymistapa voisi olla eduksi. Erityisesti on laadittava välittömästi selkeät kriisilainoituksen ja kriisinhallinnan menettelytavat, joissa Euroopan keskuspankin (EKP) rooli on keskeinen. Euroopan ei pitäisi odottaa suurta kriisiä, ennen kuin se panee asiansa järjestykseen, vaan sen pitäisi siirtyä pankkien, vakuutuslaitosten ja pörssien keskitetympiin valvontasääntöihin.
Nykyinen perusta mahdollistaa kansallisten sääntelyviranomaisten välisen kilpailun. Sen lisäksi on pitkän aikavälin malleja, joilla on omat etunsa. Ensimmäisessä mallissa EKP:llä olisi voimakkaampi rooli pankkien valvonnassa. Samanaikaisesti perustettaisiin erillisiä Euroopan laajuisia vakuutuslaitosten ja pörssien valvontaelimiä. Toisessa mallissa, joka muistuttaa Ison-Britannian tämänhetkistä tilannetta, järjestelmän vakaudesta vastaisi European Financial Services Authority (EFSA), valvontaelin, jolla olisi laajat valtuudet ja joka saisi käyttöönsä valvonnan kannalta olennaiset tiedot.
Tässä luvussa käsitellään hyvin koulutetun työvoiman muuttoa Yhdysvaltoihin. Pitäisikö eurooppalaisten poliitikkojen olla huolissaan tästä aivoviennistä? Euroopan henkisen pääoman väheneminen on huolestuttavaa kahdessa mielessä. Määrällisesti (tarkasteltaessa pois muuttavien määrää) aivovienti on tosin vähäistä, sillä sen määrä on alle prosentti työvoimapotentiaalista. Sillä lienee kuitenkin suuri vaikutus Euroopan koko henkiseen pääomaan, koska pois muuttavien osuus erityisen lahjakkaista kansalaisista lienee huomattavasti suurempi kuin yksi prosentti.
Aivovienti on paljon suuremman ongelman oire: Euroopan institutionaalinen ilmapiiri on vahingollinen korkeasti koulutetuille ihmisille. Erityisesti palkanmuodostus sekä henkilö- ja yritysverotus rankaisevat suurituloisia ja edistävät erityisen lahjakkaiden ihmisten poismuuttoa.
Ongelmaa voitaisiin lieventää erilaisilla toimenpiteillä, esimerkiksi alentamalla suurituloisten marginaaliveroasteita ja ottamalla koulutus ja osaaminen voimakkaammin huomioon palkkauksessa. Lisäksi toimenpiteisiin voisi kuulua laatukannustimien kehittäminen julkisissa tutkimuslaitoksissa sekä niiden ja yksityisen sektorin välinen vaihto, jolla edistettäisiin osaamis- ja huipputekniikkakeskusten syntyä. Hallitusten ei tällöin kuitenkaan pitäisi rajoittua tiettyihin aloihin ja teknologioihin, koska se voisi johtaa tehottomuuteen ja jäykkyyteen varojen kohdistamisessa sekä vääristymiin lahjakkuuksien keskittymisessä eri aloille. Myös eläkeoikeuksien siirtokelpoisuuden parantaminen suosisi korkeasti koulutettua työvoimaa, joka on liikkuvampaa kuin muut työvoimaryhmät.
Report on the European Economy Vorstellung und Bestellinformation
EEAG European Economic Advisory Group at CESifo Vorstellung und derzeitige Mitglieder
Vorstellung der EEAG Video, 4 min.
Login EEAG members Password forgotten?
RSS